maanantai 25. heinäkuuta 2011

-7


Seitsemän kuukautta häihin.
Se tulee menemään pelottavan - ja todennäköisesti - liian nopeasti.

Hieman stressiä helpottaakseni saimme vihdoinkin sulhon kanssa päätettyä valokuvauksesta! Halleluja! Valokuvaus on ollut ensimmäisiä asioita, mitä olen pohtinut hääjärjestelyissä ja nyt vihdoinkin pääsimme lopputulokseen.
Valitsimme päivämme tallentajaksi tamperelaisen ammattikuvaajan Jaakko Leimion. Portfoliossa ja blogissa olevat kuvat ovat isosti meidän mieleemme. Erityisesti rakastan kuvien syvyysvaikutelmaa ja vinoja kuvakulmia. Ei niin perinteisiä pönötyksiä :)

Asiassa on tietysti vielä pieni mutta. Pyysin tarjousta jo kaksi kuukautta sitten ja silloin Leimio oli vapaa - onkohan enää?! Pelonsekaisin tuntein odottelen nyt sähköpostia häneltä. En tiedä mitä teen, jos kaiken tämän kuukausia kestäneen pyörittelyn ja pohdiskelun jälkeen ja vihdoin päätöksen tehtyämme hän ei olekaan enää vapaa. Aaaaargh!


EDIT.  Taisi herra kuvaaja arvata, että odottelen täällä tulisilla hiilillä ;) 
Vapaa oli.
Kuulkaa kaikki: Meillä on valokuvaaja! Wohoooooo!!!

lauantai 23. heinäkuuta 2011

Pinkki elefantti

Itsevarmat naiset ovat kauniita.
Oli sitten minkä kokoinen tai näköinen tahansa, itsevarma nainen hehkuu ja näyttää hyvältä.

En ole koskaan aikuisiällä pitänyt itseäni kauniina naisena. Isolta osin se on johtunut painostani. Morsiandieetin myötä laihtuminen on ollut iso juttu itsevarmuudelleni jo nyt, vaikka kiloja ei vielä ole paljon lähtenytkään. Huomaan välillä jopa hymyileväni peilikuvalleni (kunnes katse laskeutuu vyötärötasolle ja vaatii muutaman vatsalihasrutistuksen ;) ).

On ollut myös vielä isompi asia, joka on vaivannut minua joka päivä, aina peiliin katsoessani ja joka on syönyt itsevarmuuttani enemmän kuin mikään muu. Siitä on vaikea kirjoittaakin, koska se on minulle niin kipeä paikka. Se on kamala, hirveä, ruma, iso ja yököttävä ruskea luomi keskellä nenänvarttani. Kuinka voikaan pieni (iso!) näppylä viedä ihmisen niin maahan?! En ole puhunut sen ahdistavuudesta ikinä kellekään, en edes miehelle kuin vasta kesän alussa. Koko luomi on ollut kuin huoneessa oleva jättimäinen pinkki elefantti, jonka kaikki huomaavat, mutta josta kukaan ei uskalla puhua. Tai siltä minusta tuntuu, mies väittää, että kukaan muu ei siihen kiinnitä huomiota kuin minä itse. Aina kun puhuin jollekin, tuntui, että luomea tuijotettiin. Näytin noita-akalta. Asiaa ei helpottanut pikku poika bussissa, joka tuijotti minua hetken ja sanoi, että onpa iso finni tai rakas mummoni, joka tökkäsi nenään ja sanoi, että mikäs tuo on.

Mutta paskiainen on poissa nyt. Ja se vei kaksi kaveria mennessään, leuasta ja otsasta. Sain torstaina tikit pois ja vaikka arpi on olemassa, olen niin onnellinen!
Valitsin yksityisen lääkärin poistajaksi ja pääsinkin ihan plastiikkakirurgille. Operaatio oli kamala ja hinta vielä kamalampi. Silti, en ikinä milloinkaan tule katumaan muuta, kuin että miksi en rohkaissut mieltäni aikaisemmin. Onneksi häihin on aikaa ja arpi saattaa lääkärin mukaan kadota vaikka kokonaan. En odota ihmeitä, sillä arvet saa meikillä piiloon, isoa rumilusta ei mitenkään.

Kun tästä vielä jatkan laihdutusta, minustahan saattaa vaikka tulla kaunis
*onnellinen*

perjantai 22. heinäkuuta 2011

P niinkuin pukustressi

Alan päivä päivältä stressata enemmän hääpuvustani - tarkemmin sanottuna sen puuttumisesta. En ole vielä käynyt sovittamassa ainuttakaan pukua, enkä oikeastaan enää edes tiedä mitä haluan. Varmat ajatukseni vahvasti mustavalkoisesta puvusta tuntuvat hajoilevan ja tuntuu, että haluankin nyt valkoisen puvun, jossa on mustia mausteita, mutta ei lähellekään niin runsaasti kuin aiemmin ajattelin. Aikaisempi The Puku tuntuu nyt liian mustalta, vaikka onkin k-a-u-n-i-s! Ja hääthän ovat muutamaa päivää reilut 7 kuukauden päästä ja joillakin puvuilla on kuulemman puolen vuoden tilausaika. Eli - apua!

Itseasiassa sain yllättävää apua viime yönä unessa. Oli häät ja minulla oli ihana puku! En valitettavasti muista sitä kunnolla, mutta jotain siitä jäi mieleen.
Puku oli off-shoulder-mallinen ja melko a-linjainen. Voisi sanoa, että malliltaan se oli alla olevan kuvan tyylinen. Kangasta tosin oli enemmän alaosassa, noin sileä puku ei ollut:

Vyötärön kohdalla oli tämän seuraavan puvun tyylinen pitsi. Pitsikuvio jatkui myös puvun takaosassa kuvan tyylisesti, ehkä vähän runsaampana. Pienen laahuksen sai napilla ylös. Pitsiosan päällä oli sitten muutama äitin virkkaama kaunis lumihiutale  Olin siis alitajuisesti lisännyt aikaisemmin blogissa pohtimaani lumihiutale-teemaa pukuun.


Ei tuo puku nyt ihan hullulta kuulosta. Mustaa olisi sopivasti ja tykkään tosi paljon off-shoulder-tyylisestä yläosasta! Tuollaista pukua ei luonnollisesti löydy suoraan, joten tulisiko tässä marssia täällä Suomessa ompelijan tykö vai uskaltautuisiko sitä tilaamaan koko komeuden Kiinasta. Miten aikaisin puvun teko pitää aloittaa ompelijan kanssa?

Positiivisen ongelman koko pukuhässäkkään tuo vielä se, että olen nyt laihtunut yhteensä 7 kiloa. Enkä ajatellut lopettaa urakkaani. Jos puvun tilaa joko liikkeen kautta tai ominpäin karmivalla riskillä, mitkä mitat ja minkä koon ilmoitan?! Puku on todennäköisesti jossain suhteessa kuitenkin 7 kuukauden päästä väärän kokoinen ja se pitää kiikuttaa ompelijalle. Voi miksen aloittanut laihduttamista jo aiemmin!

Pukupohdinta jatkuu, ja yritän ymmärtää, ettei aikaa ole liikaa...

torstai 7. heinäkuuta 2011

Hääpainajainen


Hääpäivä oli jo lähellä. Vähän kaihersi mielessä, että minulla ei ollut vielä pukua, jostain syystä en kuitenkaan ottanut siitä suurta stressiä. Äiti ja kaaso-sisko olivat unessa selkeästi mukana, en vaan oikein muista mitä kaikkea teimme. Ainakin juttelimme paljon häistä ja ilmeisesti jotain myös suunnittelimme. Sain paljon huomiota sukulaisilta ja minusta oltiin ylpeitä, kun olin menossa naimisiin.
Yhtäkkiä oli sitten hääpäivä ja minulle iski todella tajuntaan, että minulla ei ollut pukua. Minulla ei myöskään ollut minkäänlaista kimppua eikä kampausta.
Itkin sakastissa aivan lohduttomasti ja huutelin äitiä ja siskoa auttamaan ja laittamaan edes hiukseni jotenkin. He hössöttivät paikalla ja mietittiin yhdessä, että pitäisikö häät perua ja järjestää uudestaan myöhemmin. Katselin itseäni peilistä ja hiukseni olivat todella rasvaiset ja sekaisin. Minulla oli päälläni liian iso vaaleanlila mekko, joka oli iso ilmeisesti siksi, että olin laihtunut todella paljon (jeee!). Itkin hysteerisesti koko ajan. Pian kello löi kaksi ja vihkimisen aika tuli. Vieraat päästettiin kirkkoon ja äiti hommasi jonkun kuoron laulamaan siksi aikaa, kunnes päätettäisiin vihitäänkö meidät nyt vai siirrettäisiinkö häitä.
Päätin hetken pohtimisen jälkeen, että haluan mennä tämän ihmisen kanssa naimisiin tänään, vaikka nyt näytänkin tältä. Juhlapaikka on niin varattu, että emme saa uutta päivää hetkeen ja kun kaikki vieraatkin ovat jo paikalla. Ja etenkin rakastan niin paljon, etten jaksa enää odottaa – haluan vaimoksi nyt. Päätöksen tehtyäni minut valtasi rauha.
Niinpä suin rasvaisia hiuksiani jotenkin kuosiin ja laitoin kutreilleni jonkun kauniin kimalleköynnöksen, se paransi huomattavasti ulkonäköäni ja ainakin omaa itsevarmuuttani. Kimpun tein sakastissa olleista valkoisista ja punaisista kukista. Silmät punaisina, ilman meikkiä ja iso vaaleanlila mekko päällä lähdin sakastista kirkon etuosasta rauhalliseen tahtiin marssimaan kohti kirkon takaosaa ja sulhoa. En yhtään tiedä miksi menin sisäkautta kaikkien silmien alla takaosaan, enkä esim. ulkokautta. Tälläkin matkalla soi joku häämarssi. Ajattelin kävellessäni, mitä ihmiset mahtavat ajatella puvustani ja ulkonäöstäni. Pääsin sulhon luokse taakse ja lähdimme yhdessä käsi kädessä kävelemään takaisin kirkon etuosaan ja alttarille. Selkein osa koko unessa oli se, kuinka hyvältä ja oikealta sulhon käsi tuntui omassani
Itse vihkimistä en muista unessa tapahtuneen, mutta sen jälkihetket kyllä. Kaikesta kamaluudesta huolimatta olin todella onnellinen, selkeästi väsynyt itkemisestä, mutta onnellinen. Juhlapaikalle uni ei minua missään vaiheessa vienyt, mutta vihkimisen jälkeen juttelin kirkossa anopin ja sulhon siskojen kanssa. Tilanne oli vähän hämmentävä ja olin nolona ulkonäöstäni, mutta jotenkin mikään ei harmittanut, koska olin päässyt naimisiin.


Alan selkeästi stressata sitä, etten ole käynyt kertaakaan sovittamassa pukuja. Tai että kampaus- ja meikkausaikaa ei ole varattu. Tai että luulen koko ajan kovasti suunnittelevani, mutta mitään konkreettista ei ole tapahtunut aikoihin. Argh!

perjantai 1. heinäkuuta 2011

Hääsilmät

Kuva: http://www.sxc.hu
 
Vierastan ajatusta ripsien pidennyksestä, koska superpihinä en raaski laittaa niiden ylläpitoon niin paljon rahaa. Koska omat ripset eivät ole ihan nysät tai harvat, ajattelin, että joku muu keino saa tehdä kelvata hääsilmiini. Ainakin irtotupsuja silmäkulmiin.

Naimisiin.info-foorumin hyvien kokemusten perusteella minäkin hairahduin ostamaan ripsien kasvatuslitkua nimeltä RevitaLash. Suomessa mansikoita maksava aine maksoi ebaystä tilattuna vain mustikoita, eli puolet Suomen hinnoista postikuluineen.

Paketti kotiutui alkuviikosta ja olen lotrannut sitä silmiini kolmena iltana. Yksi putkelo kestää kuulemma puolisen vuotta, joten olen suunnitellut käyttäväni tuota nyt vajaat kolme kuukautta nähdäkseni tehon ja aloitan sitten uudestaan kolmisen kuukautta ennen häitä.

Silmät vähän punertaa, mutta josko tuosta tottuvat. Mitäpä sitä ei tekisi kauneutensa eteen :) "Ennen ja jälkeen" -kuvia odotettavissa syksyllä.